Edellinen

Seuraava

Aivan aluksi retkikunta haluaa vuolaasti kiittää erittäin aktiivisesti ja tehokkaasti toiminutta support -tiimiä, jonka avustuksella on
päiväkirjan päivittymisen lisäksi hoitunut milloin millaisetkin toimet
kotipuolessa.

Kiitoksemme kuulu erityisesti seuraaville henkilöille:

Jouni Rajala
Laskuvarjojääkärikillan erätoiminnan johtaja
     
Matti Mattila
Support -tiimin johtaja

Support -tiimi:
Arto Suolanen
Jukka-Pekka Nurmela
Teijo Lehtinen
Tero Teelahti
Kari Kossila
Sami Johansson
Antti Pohjolainen
Mikko Auvinen
Sverre Slotte
Tero Järvinen
Veli-Pekka Mölsä

Laskuvarjojääkärikillan erätoiminnan kouluttajat

Lisäksi kiitämme tukijoitamme ja yhteistyökumppaneitamme, joiden panos on auttanut merkittävästi päämäärämme saavuttamisessa. Kiitos myös kaikista erittäin lukuisista retkikuntapostiin saamistamme kannustuksista ja onnitteluista. Tietenkin suuri kiitos kuuluu ansaitusti perheillemme ja muille läheisillimme, joiden tuki on ollut tärkeää.

Sitten itse huippupäivän tapahtumia:

Tiistaiaamuna hieman kuuden jälkeen Arri, Esa, Mikko, Tomi, Antti ja minä suuntasimme kulkumme kolmosleiristä (7100 m) kohti nelosleiriä (8000 m). Alkumatka seurasi edelleen Lhotse Facea jyrkkänä lumirinteenä. Osa meistä valitsi lisähapen käytön tästä alkaen ja osa varmisteli hapen riittämisen viivyttelemällä sen käytön aloittamista. Rinteellä ei todellakaan tarvinnut olla yksin, sillä meidän lisäksi kymmenet ja taas kymmenet kiipeilijät suuntasivat kulkunsa kohti joko Everestin tai Lhotsen nelosleirejä. Viimeistään lumirinteen vaihtuessa kiviseinämäksi (Yellow Band) noin 7800 m korkeudella viimeisetkin kiipeilijät päättivät painavan repun ja hapen puutteen painostamina aloittaa lisähapen käytön. Repussa jokaisella oli kolme happipulloa, osia teltasta, keittimiä, ruokaa, kaasua, sekä tietysti omat henkilökohtaiset varusteet, joten repun paino oli parisenkymmentä kiloa. Tämä paino taatusti tuntui kahdeksan kilometrin korkeudessa ja eteneminen muodostuikin askeleiden laskemiseksi, kunnes antoi itselleen luvan huohottavaan lepoon lyhyin väliajoin. Yellow Bandin jälkeen nousu jatkui lumirinteenä kunnes saavuimme viimeiseen tiukkaan nousuun Geneva Spuriin, jonka jälkeen laskeuduimme nelosleiriin South Coliin kahden kolmen maissa.
Loppupäivä nelosleirissä sujui keittelyn ja levon merkeissä, tosin unta ahtaassa teltassa ei yhteen laskettunakaan tainnut meille montaa tuntia kertyä ja allekirjoittaneelle sitä siunaantui arviolta kolme varttia. Tärkeintä oli kuitenkin tankata niin hyvin kuin mahdollista ja nauttia riittävästi nestettä, joka parhaiten koko ryhmälle upposi kiisselin muodossa. Ne harvat meistä, jotka pystyivät tuossa korkeudessa syömään keittoja ja kiisseleitä tukevampia retkimuonia ottivat hyödyn irti
energiapitoisista Realeista ja Raitereista. Kaikki hyödynsivät hapen tarjoaman edun ja sitä käytettiin levossa virtauksella puoli litraa minuutissa. Ilta seitsemän aikaan ympärillä leirissä alkoi kuulua lähdön ääniä, kun ensimmäiset ryhmät starttasivat liikkeelle. Itse heräilimme valveunestamme yhdeksän maissa ja aloimme taas keittämään nestettä ja valmistamaan evästä.

Yhdentoista jälkeen aloimme hiljalleen erkaantumaan mukavan lämpimistä makuupusseistamme ja vetämään yllemme untuva-asuja ja muita varusteita. Yllämme sää oli tähtikirkas ja illan aikana vallinnut tuuli oli tyyntynyt lähes täysin. Keli vaikutti täydelliseltä huippuyritystämme varten. Kello 00:15 retkikuntamme aloitti historiallisen nousun kohti Mount Everestin huippua. Pieni jännityksen häivähdys valtasi mielemme, mutta samalla saimme ihastella vaikuttavaa näkyä, sillä kiivettyämme noin tunnin ajan kohti "Balconya" kaikkialla ympärillamme alhaalla laaksoissa näkyi liekehtivä ukkosmyrsky. Totesimme kuitenkin myrskyn olevan etäällä ja jatkoimme turvallisin mielin kiipeämistä. Tomi oli varautunut ylimääräisellä happipullolla ja uskalsi käyttää alussa isompaa happivirtausta kuin muut ja tämän vuoksi eteni myös nopeimmin. Minä ja Antti seurasimme perässä seuraavina ja totesimme pian, että kraanaa isommalle. Saavutimme Tomin tauolla Balconylla, johon mekin jäimme pitämään lyhyttä juomataukoa ja samalla vaihdoimme noin puolillaan olevat happipullot täysiin sekä jätimme ensimmäiset odottamaan paluumatkaa. Tähän mennessä aikaa oli kulunut noin kolme ja puoli tuntia ja korkeutta kertynyt arviolta 400 metriä lisää, joten olimme hyvinkin edellä aikatauluamme.
Lähtiessämme Balconylta, Arri saapui paikalle kertoen Mikon joutuneen kääntymään alas. Syynä oli kuluneiden päivien aiheuttama energian loppuminen. Myöhemmin myös Mikkelin kiinteistövälittäjä Esa päätti, että "Parvekkeen" näkymät kertoivat jotakin paikan arvosta ja hänen sen hetkinen olo kertoi, että oli aika lähteä alas.
Matka Balconylta jatkui harjannetta pitkin kohti etelähuippua. Harjanne oli pääsiassa lunta, mutta välille mahtui vaihtelevasti myös kivipätkiä. Liikennettä oli reilusti kumpaankin suuntaan, mutta
ohitukset sujuivat hyvässä hengessä. Antti, Tomi ja minä kiipesimme jotakuinkin peräkkäin ja Arri joitakin kymmeniä minuutteja takanamme. Tomi oli saanut pienen kaulan ja kiipesi parhaillaan Hillary Stepille meidän kavutessamme etelähuipulle vähän seitsemän jälkeen. Tunne tässä kohtaa oli ehkä kaikista mahtavin, sillä mielessä pyöri ajatus siitä, että huipulle pääsy ja pitkäaikaisen tavoitteen täyttyminen oli täysin varmaa ja näkymä kaikkialle oli täydellinen. Vasemmalla avautui Khumbun alue, oikealla näkyi veitsen terävä North-East Ridge ja edessä eteläinen huippuharjanne, jonka läpi pian kulkisimme.
Kuvatessani Tomin etenemistä, Antti lähti harjanteelle. Pieneksi epäonneksi väliin ehti todella hidaskulkuinen ryhmä ja koska kiviosuudella ohittaminen on hankalaa, jäin käytännössä jumiin. Onneksi keli oli lämmin (vain -25 C) ja tuulta vain nimeksi, joten noin kolmen vartin ylimääräinen odottelu ei haitannut. Edellispäivän voimakkaassa tuulessa ja lähes 40 asteen pakkasessa sormet ja varpaat olisivat voineet olla vaarassa. Saapuessani huipulle pojat olivat ehtineet jo suorittaa kunniatehtävän, eli Killan tunnuksen (= T-10 laskuvarjon keskuslukko) laskemisen huipulle ja olivat parhaillaan ottamassa huippukuvia. Kyseltyämme radiolla Arrin tilannetta, päätimme, että jään odottamaan häntä huipulle ja Antti sekä Tomi aloittavat laskeutumisen. Pienen odottelun jälkeen Arri saapuikin huipulle ja teimme jälleen sarjan kuvauksia. Pian (olin ehtinyt olla huipulla reilun tunnin) oli meidänkin aika lähteä laskeutumaan.
Saavuttuamme nelosleiriin, oli Esa keitellyt mehuja ja kiisseleitä, jotta saisimme nestehukkaamme paikattua. Juomamme olivat muuttaneet matkalla ylös olomuotonsa jäämurskaksi, jonka nauttiminen ei ollut kovinkaan miellyttävää. Hieman tankattuamme, pakkasimme nelosleirin kasaan ja jatkoimme laskeutumista kohti kolmosleiriä. Kuumuus oli paahtava ja tuuli oli täysin tyyni, joten matkanteko väsyneenä ja painavan repun kanssa oli vähintäänkin tuskallista. Saavuimme vihdoin
takaisin kolmosleiriin noin 36 tuntia sieltä lähdön jälkeen.
Keittelyn päätyttyä uni kutsui kaikkia, mutta herätys seuraavana aamuna tuli jo hieman ennen puolta kuutta. Väsyneinä edellisen päivän puristuksesta aamutoimet sujuivat verkkaisasti ja pötköttelimme makuupusseissa aikamme. Kyllästyttyämme odottamaan auringonnousua, ryhdyimme purkamaan kolmosleiriä. Teltat olivat viikkojen aikana jäätyneet lujasti maahan ja hellävaraiset irrotusyritykset ottivat aikansa. Vihdoin kello 11 olimme matkalla kohti perusleiriä. Väsymys painoi edelleen, samoin tekivät kolmeakymmentä kiloa lähentelevät reppumme. Laskeutuminen suoritettiin erityistä varovaisuutta noudattaen, sillä väsyneenä tekee helposti virheitä ja jyrkässä rinteessä ei niihin ole varaa.
Arri ja Esa päättivät jäädä lepäämään vielä ykkösleiriin yöksi ja Antti, Tomi sekä minä suuntasimme alas perusleiriin asti. Viimeiset tunnit Khumbun jäätikköä alas tuntuivat tuskaisen pitkiltä. Viimeminuuttien helpotuksen toivat Juha, Sonam ja Kedar, jotka toivat lämmintä mehua jäätikön laitaan ja saavutimme perusleirin vihdoin illalla seitsemän aikoihin. Homma oli tehty lähes loppuun ... mutta huomenna on suunnattava vielä ylös Antin kanssa hakemaan sinne jääneitä varusteita. Tänään Juha ja Heikki olivat hakemassa osan alas.

Matka jatkuu 25. päivä kohti Luklaa, josta lennämme Kathmanduun 28. päivä. Kathmandussa varusteiden huoltoa, rahdin pakkausta ja tietenkin kunnon huippujuhlat. Suomeen saavumme 5. kesäkuuta kello 13.30.

Retkikunnalla kaikki erittäin hyvin!
Terveisin Jussi

PS. Retkikunnan tavoittaa tarvittaessa 24.5. asti sateliittipuhelimesta: +8821651205217.