4.8.2008 Vuorikiipeilyn riskeistä
Maailmassa on 14 yli 8000 metrin korkeuteen kohoavaa vuorta ja ihminen on noussut niille kaikille sekä lisähapen kanssa että ilman lisähappea. Olosuhteet 8000 metrin korkeudella lähestyvät kuitenkin inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Vaikka hyvin sopeutuneet kiipeilijät kykenevät toimimaan noissa olosuhteissa lyhyen aikaa, johtaa alhainen ilmanpaine ja hapen puute sekä fyysisiin että psyykkisiin ongelmiin. Pahimmat ongelmat ovat hypotermia (kylmettyminen), elimistön kuivuminen, alhainen ilman kosteus ja hapen puute.
Vuoristokiipeily on riskialtista mutta oikealla asenteella ja turvallisuuskulttuuurilla voidaan riskejä vähentää melkoisesti. Kaikkia onnettomuuksia, alkaen liikenneonnettomuudesta lähestymismarssin aikana aina yllättävään jääseinämän sortumiseen, ei kuitenkaan voida ennakoida. Ennen vuotta 1990 tapahtuneita Mt Everest nousuja pidettiin syystäkin vaarallisina. Tuolloin kuolema kohtasi 37% huipulle päässeistä kiipeilijöistä. Sittemmin parantuneiden happilaitteiden, kiipeilytekniikoiden ja varusteiden ansiosta riski on enää 4,4%. Jos tarkastellaan kaikkia Mt Everest nousuja, oli huipulle kiivennyt vuoteen 2003 mennessä 1925 kiipeilijää ja heistä 179 eli 9,3% menehtyi kiipeilyn aikana. Nykyisin Everestin huipulle kiivenneitä lienee jo 2500. Isoja onnettomuuksia on sattunut vuorilla harvakseltaan, Everestillä viimeksi 1996 ja nyt K2:lla. Tilastojen valossa K2 ei kuitenkaan ole kaikkein vaarallisin vuori. Maailman kolmanneksi korkein vuori, 8584 m Kanchejunga on nykytiedon valossa vaarallisin. Sinne kiivenneistä 185 kiipeilijästä on menehtynyt 40. Vuoteen 1990 saakka kuolleisuus siellä oli 22% ja sen jälkeen huiputtaneista 81 kiipeilijästä on 18 kuollut eli 22%. Paremmat laitteet, varusteet ja tekniikat eivät ole auttaneet Kanchejungan kiipeilijöitä lainkaan. K2:lla kuolleisuutta on pidetty korkeana ja onhan se sitä ollutkin. Kaiken kaikkiaan 198 huiputusta ja näissä 53 kuollutta eli kuolleisuus 27%. Ennen vuotta 1990 kuolleisuus oli 40% mutta sen jälkeen tippunut voimakkaasti. Vuosina 1990-2003 vuoren huipulle pääsi 132 kiipeilijää ja näistä 26 kuoli laskeutumisen aikana jolloin kuolleisuus on 19,7%. Siis reilusti enemmän kuin Everestillä mutta vähemmän kuin Kanchejungalla.
Kiipeilijä, joka nousee ilman lisähappea kasitonniselle, on huomattavasti suuremmassa vaarassa verrattuna lisähappea käyttäviin kiipeilijöihin. Esimerkiksi K2 vuorelle ilman lisähappea kiivenneistä joka viides kuoli alastulon aikana. Yleensä tällaista yrittävät vain kaikkein kokeneimmat kiipeilijät joilla on taustatukena iso retkikunta josta saadaan tarvittaessa kantajia, oppaita ja lisähappea ongelmien ilmetessä. Täten voidaan olettaa, että ilman lisähappea tapahtuva kiipeily olisi vielä tässäkin esitettyä huomattavasti riskialttiimpaa. Tavallisin syy kuolemiin yli 8000m vuorilla lienee putoaminen mutta yleisen uupumuksen, nesteen puutteen ja kylmettymisen aiheuttamia kuolemantapauksia esiintyy myös ja niiden merkitystä myös putoamisen taustalla on vaikea arvioida. Myös hyvin aklimatisoituneilla kiipeilijöillä esiintyy vuoristotautia ja keuhkoödeemaa kovan fyysisen ponnistelun seurauksena.
Vaikka jääseinämän, serakin, sortumista ei voida ennustaa, voi hyvä kiipeilytekniikan hallinta, rauhallinen ja analyyttinen suhtautuminen asioihin, riskien tunnistaminen, omien voimavarojen tunteminen ja rajoitusten hyväksyminen auttaa hallitsemaan mahdottomankin tuntuisia riskejä.
Laskuvarjojääkärikillan Everest retkikunta on pyrkinyt huomioimaan omassa valmistautumisessaan tällaisetkin, yllättävät riskit. Olemme valinneet reitiksemme Mt Everestin pohjoisharjanteen Tiibetin puolelta. Siellä liikumme jäätiköllä 5000-6400 m korkeudessa eikä alueella jouduta ylittämään sellaisia vaaralllisia, epästabiileita jäätikköalueita kuten Khumbun jäätikkö Everestin Nepalinpuoleisella reitillä. Myös ylempänä 7000 m yläpuolella reitti kulkee kivikkorinteillä joilla ei esiinny jäätikköalueen ongelmia kuten railoja tai serakkeja. Nousu Pohjoissolaan tapahtuu jää- ja lumiseinämiä pitkin mutta pyrimme käyttämään turvallisiksi tunnettuja ja koeteltuja reittejä ja arvioimme itse viimekädessä kokemukseemme ja muilta alueella olevilta retkikunnilta saamaamme tietoon pohjautuen riskit ennen päätöstä eteenpäin menosta.
Retkikunnan lääkäri Heikki Karinen